Ἀσέβεια is one of Greek religion's vexatious topics. It was a crime, or γραφή, as well as a religious wrong according to ‘sacred law’. It happened to be the charge in the most famous Greek trial, that of Socrates, and thus became part of alocus classicus, with the result, as Kenneth Dover showed, that later reports of ἀσέβεια trials were often distorted by the influence of Socrates' example. Focussing mostly on the sources found reliable by Dover, this article proposes that (...) ἀσέβεια sometimes resembled μίασμα, which was contagious religious pollution. An impious person could sometimes spread his or her ἀσέβεια, and others could catch it. (shrink)

The people of classical Athens did not regard suicide as a crime committed by the victim. Instead, the Athenians regarded suicide as a crime committed by the instrument that the victim used, or by the victim's hand as opposed to the victim himself. This non-human agent was culpable, just like non-human agents were blamed for accidental deaths. Although suicide victims were innocent, inanimate agents were guilty. In Sophocles'Ajax, for example, the sword that the hero turned upon himself was blamed for (...) his death. The Athenian response to suicide was more about objects than it was about people. (shrink)

A generation ago Moses Finley said that the councils and the assemblies in the Homeric poems were not genuine deliberative bodies but looser, less productive gatherings. Finley and others regarded these bodies as transitional, so that regular councils and assemblies appear only later, in systems like those identified with Lycurgus and Solon. In recent years scholars have returned to an older view that Homeric deliberative bodies were well enough organized to make decisions, even if leaders or dissenters could undermine these (...) decisions. Differences between councils, on the one hand, and assemblies, on the other, have not been prominent in this scholarship. The noteworthy exception is Fabian Schulz's 2011 dissertation on parallels between Homeric councils and the Spartan Gerousia, in which he draws several comparisons between βουλαί and ἀγοραί. (shrink)

Kysymys siitä, onko tiede ja voiko se olla arvovapaata, on herättänyt vilkasta ja jopa kiivastakin keskustelua. Erityisen polttava tämä kysymys on ihmistieteissä. Yhdessä ääripäässä on kuva tieteellisestä tutkimuksesta kaikenlaisten eettisten ja yhteiskunnallisten kysymysten yläpuolella olevana intressittömänä toimintana. Toisessa päässä on väite, ettei tiede voi koskaan olla arvovapaata vaan että tieteellinen tutkimus ja sen tulokset ovat läpeensä arvojen värittämiä. Näiden välille mahtuu monenlaisia maltillisempia välittäviä kantoja.

G. W. Leibnizin mielenfilosofiassa ymmärrykselle on jatkuvasti läsnä erilaisia taipumuksia erilaisiin päämääriin. Nämä taipumukset tai syyt toimia jollakin tavoin saattavat perustua selviin ja tarkkoihin havaintoihin ja olla tiedostettuja ennakkotahtomuksia. Näiden lisäksi mielessämme on epälukuinen määrä epäselviin havaintoihin perustuvia tiedostamattomia ja hetkittäisiä passioita, oikkuja tai hurahduksia. Kun henkilö ryhtyy harkitsemaan toimintaansa, nämä erilaiset taipumukset ja ennakkotahtomukset alkavat ottaa mittaa toisistaan. Prosessin tuloksena on lopullinen tahtomus tai riittävä syy. Kun ymmärrys on muodostanut suosituksen, tahto seuraa Leibnizin mukaan sitä ja toteuttaa ao. toiminnan. (...) -/- Ideaalitapauksessa ymmärryksen suositus on optimi näistä eri suuntiin johtavista syistä. Tavallisesti kyseessä on kuitenkin kompromissi, joka johtuu epäselvien havaintojen häiritsevästä vaikutuksesta harkintaan. Mitä paremmin ymmärrys toimii ja mitä tarkempia havainnot ovat, sen parempi on ymmärryksen toimintasuositus ja sita vahvemmalla ovat selvän ja tarkan joukkue epäselvän joukkuetta vastaan. Kuvaan esitelmässäni ylläolevan tilanteen ja tarkastelen tapoja, jolla agentti voi vaikuttaa toimintaansa. Vertailen myös pikaisesti Hobbesin ja Leibnizin näkemyksiä riittävästä syystä. (shrink)

Lectio praecursoria 28.9.2018: Hengitys on hyvin harvinainen teema filosofiassa. Aiemmin hengitystä filosofisena kysymyksenä ovat tarkastelleet mm. Luce Irigaray ja David Kleinberg-Levin. Väitöskirjatutkimuksessani Phenomenological Ontology of Breathing tutkin fenomenologisesti hengityksen filosofiaa, so. miten hengittäminen voisi olla filosofinen kysymys ja miten eletty kokemus hengityksestä voisi mahdollisesti avata ja jäsentää meille aivan uuden tavan tehdä filosofiaa. Väitöskirjani lähtökohtana on aiemmin tutkimattomat Maurice Merleau-Pontyn fenomenologiset huomiot hengityksestä. Näiden Merleau-Pontyn hengitystä koskevien huomioiden pohjalta pyrin jäsentämään uuden fenomenologisen käsityksen hengityksestä. Tämä uusi fenomenologinen käsitys hengityksestä ei (...) perustu fysiologis-luonnontieteelliseen näkemykseen hengityksestä kaasujen vaihteluna ja soluhengityksenä, vaan kokemukselliseen ymmärrykseen hengityksestä kehollisena maailmasuhteena. Hengittävä maailmasuhde on hengittävän kehon ja avoimen ja näkymättömän ilmapiirin, so. ilman atmosfäärin, välistä vuorovaikutusta. Tähän uuteen kokemukselliseen hengitys-käsitykseen perustuen pohdin, miten filosofia voitaisiin mahdollisesti aloittaa uudelleen hengityksen filosofia. Tämä uusi filosofia ei olisi olio- tai persoonaorientoitunut, vaan ilmapiiriorientoitunut filosofia. Merleau-Pontyn fenomenologisen filosofian lisäksi erityisesti Gaston Bachelardin elementaalinen ajattelu ilmasta ja ilman runoilijoista on avittanut väitöskirjatutkimustani tähän uuteen filosofiseen orientaatioon. Bachelardin tarkastelemat ilman runoilijat runoudessaan inspiroituneesti seuraavat ja kuuntelevat kosmista hengitystä pyrkien ilmaisemaan sanoin sen hiljaista viisautta. Väitöskirjassani pyrin kuuntelemaan fenomenologisen filosofian kontekstissa ilman runoilijoiden inspiroimana tätä kosmis-elementaalisen hengittävän ilman hiljaista viisautta. Pyrkimykseni synnyttää tämä uusi hengityksen filosofia kulkee käsi kädessä Irigarayn toiveen kanssa uudesta hengityksen kulttuurin kultivoimisesta. (shrink)

Keskustelu tekoälyn soveltamiseen liittyvistä eettisistä ja poliittisista kysymyksistä käy juuri nyt kuumana. Emme halua tässä puheenvuorossa osallistua keskusteluun tarttumalla johonkin tiettyyn eettiseen ongelmaan. Sen sijaan pyrimme sanomaan jotain itsekeskustelusta ja sen vaikeudesta. Haluamme kiinnittää huomiota siihen, kuinka erilaiset ihmismielen ajattelutaipumukset ja virhepäätelmät voivat huomaamattamme vaikuttaa tapaamme hahmottaa ja ymmärtää tekoälyä ja siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Kun ymmärrämme paremmin sen, kuinka hankalaa näiden kysymysten hahmottaminen arkisen mielemme kategorioilla oikein on, ja kun tunnistamme tästä syntyvät virhepäätelmät ja ajattelun vääristymät, kykenemme entistä korkeatasoisempaan (...) eettiseen arviointiin tekoälyyn liittyvissä kysymyksissä. Tarkoituksemme ei ole tarkastella loogisiavirhepäätelmiä, jotka rikkovat formaalin modus tollensin tai modus ponensin sääntöjä. Sen sijaan esittelemme empiirisiä tutkimustuloksia, jotka havainnollistavat ihmismielen taipumustatehdä systemaattisia virhearviointeja erilaisissa tilanteissa. (shrink)

Paul Ricoeurin perustelut narratiivisuuden mukaan tuomiseksi persoonallista identiteettiä koskevaan keskusteluun voi jakaa seuraaviksi väitteiksi, joita jatkossa tarkastelemme lähemmin:1) Idemin ja ipsen erottamatta jättäminen häiritsee persoonallisesta identiteetistä käytävää keskustelua; silloin sekoitetaan keskenään 'kuka?' ja 'mikä?' -kysymykset (1.1.-1.3.). 2) Näiden erottaminen tuo esiin sen, että ipse-identiteetti on sisäisesti aporeettinen eli sisältää ratkeamattomalta vaikuttavan toisaalta-toisaalta -asetelman. Yhtäältä se on päällekkäinen idem-identiteetin kanssa ja toisaalta on idem-identiteetin kanssa vastakkainen. Aporeettisuus juontuu ristiriidasta ihmisen kulttuurisen toisen luonnon ja vapaan tahdon välillä (luku 2.). 3) Produktiivinen ratkaisu (...) ipse-identiteettiä koskevaan aporeettisuuteen on identiteetin välittyminen tekstien ja erityisesti kertomusten kautta: narratiivinen identiteetti (luvut 3.-4.). (shrink)

Lectio Praecursoria 5.10.2018: Artikkeli on väitöstilaisuudessa esitetyn englanninkielisen lectio praecursorian käännös. Väitöskirja tutkii ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n kokemuksen käsitteitä sekä teemoja, joita hän käsittelee näiden käsitteiden avulla. Analysoimalla eri kokemuksen käsitteitä Foucault'n filosofiassa voimme paitsi ymmärtää paremmin hänen länsimaiseen nykyajatteluun olennaisesti vaikuttanutta työtään myös peilata käsityksiämme terveydestä, mielenterveysongelmista ja itseen kohdistuvista käytännöistä. Usein häneen viitataan ajattelijana, joka kyseenalaistaa kokemusnäkökulman lähtökohtana tieteelliselle tiedolle. Kokemuksen käsitteillä on kuitenkin erityisasema Foucault’n varhaisissa, psykiatriaa ja psykologiaa käsittelevissä kirjoituksissa sekä hänen myöhäisissä etiikkaa tutkivissa teksteissään, joissa hän (...) palaa käsittelemään terveyden ja huolenpidon teemoja. Teksteistä löytyy runsaasti viitteitä ”elettyyn kokemukseen”, ”taustakokemukseen”, ”transformatiiviseen kokemukseen”, ”rajakokemukseen”, ”kokemuksen kenttään” ja ”kokemuksen muotoihin”. Väitöskirja siis asettaa kokemuksen Foucault’n filosofian keskiöön ja analysoi kokemuksen käsitteiden teoreettisia tehtäviä ja merkityksiä. Tutkimus käsittelee myös sitä, minkälaiseksi kokemuksen itsestä on ajateltu muodostuvan filosofisissa traditioissa, joissa kehotetaan kuuntelemaan ja tarkastelemaan itseä, kääntymään itseen, uskomaan itseensä sekä löytämään itsensä. Lopulta tutkimus nivoo kokemusteeman yhteen Foucault’n kriittisen filosofian kanssa. (shrink)